Brian Eno

hiirimattona · 20.07.2017 16:43

Iteltä löytyy kasa ja kaikki ostettu Kuopiosta euroilla.

hezma · 20.07.2017 20:42

Mitä työ ootta mieltä vuoden 1988 Music For Films III:sta? Ei oo pelekkää Enoa se, vaan siinon muutaki. Eno on tosin mukana monella niistäki biiseistä, jotka ei oo hänen nimiin merkattu. Alkuperäsellä cd:llä ja 1992 reissuella on 15 biisiä, 2005 remasterilla pari biisiä lisää ja biisijärjestystä on muutettu. Intternet ei tunnu tuosta olevan innostunu eikä siitä pahemmin näytteitäkään löydä. Varmaan ihan hyvä sillee kuiteski tietenki, mutta onko kuiteskaan Enon kataloogisa kovin oleellinen? Se maksaa yleensä ihan hirveitä hintoja niin eipä oo tullu hankittua. Tai oli sitä kerran jopa about kympillä, mutta en ostanu mad

interuptor bastardo · 20.07.2017 22:09

Warm Jets, Tiger Mountain, Green World, Bush of Ghosts ja pari ambienttia löytyy.

KZ · 03.08.2017 09:18

Pitchfork antoi Here Come the Warm Jets / Taking Tiger Mountain (By Strategy) / Before and After Science
9.5 / 10 / 10
Onks ne oikeesti NOIN hyviä?

Uusintavinskat äxässä 35 peuk peuk peuk peuk peuk

Last edited by KZ (03.08.2017 09:19)

bernardblack · 03.08.2017 09:39

ite sanoisin et 10/10

rc-lungen · 03.08.2017 09:47

Vaikeeta sanoa kahdesta ekasta, mut Before & After on kyllä 10/10 millä tahansa mittarilla.

psychocandy · 03.08.2017 13:07

Tiger mountain ainakin 10/10

hezma · 04.08.2017 11:20

Tämän sain hommattua siedättävään hintaan, on yleensä suht kallis. Vuodelta 1985, Michael Brookin eka levy. Enohan se siellä.

psykokarkki · 06.08.2017 19:37

Brian Eno changed my life: 15 artists pick their favourite Brian Eno records

aika moni valitsi another green worldin, mutta miksipä ei colorflash

EndloseAngst · 06.08.2017 19:51

psykokarkki wrote:

Brian Eno changed my life: 15 artists pick their favourite Brian Eno records
aika moni valitsi another green worldin, mutta miksipä ei

Siksipä ei.
Kukaan ei valinnut Enon parhaita levyjä: Music for Airports, On Land, Thursday Afternoon, The Shutov Assembly, Neroli. Varsinkin Music for Airportsin puuttuminen yllättää, koska se on kuitenkin se kaikkein suurin ambient-klassikko.

KZ · 16.08.2017 19:56

Aa että on ärsyttävän kakspuoleinen levy tämä Before and after science. Puolet hyvää settiä, puolet suht tylsiä slovareita(sori).

rc-lungen · 17.08.2017 08:04

Slovarithan on tolla levyllä just parhaita. Älä dumaa.

KZ · 17.08.2017 08:32

Vähän pitää dumaa.

rc-lungen · 17.08.2017 09:46

Lol. Jos Circlestä sanoo mitään niin kauhee itku.

KZ · 17.08.2017 09:57

armashenrik · 17.08.2017 10:01

entisessä nuoressa indii-hipsteri nuoruudessani soittelin usein Here come the warm-jetsiä deejii-setissäni. kuvataiteeseeni vaikutti enon hitaat videomaalaukset. insinööriasenne musaan ja soittimiin sydämmessäin ain. pidän enoa äijänä koska se pani paljon. myös ajattelee ihan kivasti. robert wyatt ja fripp collabs <3

another green world > taking the tiger mountain > here come the warm jets

psykokarkki · 17.08.2017 10:14

armashenrik wrote:

another green world > taking the tiger mountain > here come the warm jets

mihin kohtaan before & after science? itse jättäisin varmaan neljänneksi ja vaihtaisin yllä tiger mountainin ja another green worldin paikan, ehkä. kaikki neljä kuitenkin viiden tähden levyjä, tai vähintään 4½.

armashenrik · 17.08.2017 10:20

psykokarkki wrote:

armashenrik wrote:
another green world > taking the tiger mountain > here come the warm jets
mihin kohtaan before & after science? itse jättäisin varmaan neljänneksi ja vaihtaisin yllä tiger mountainin ja another green worldin paikan, ehkä. kaikki neljä kuitenkin viiden tähden levyjä, tai vähintään 4½.

niin en ole kyll koskaan kuunnellu sillä korvalla. omassa päässäni noi kolme ekaa on vain sellanen listausta vaativa nörttikohe. laitanpa B & AS ssän tehokuunteluun ja palaan keskusteluun tietoisempana

kumpiseta · 17.08.2017 12:18

Another Green World > Before & After Science > Here Come the Warm Jets > Taking Tiger Mountain by Strategy, joista viimeinen ehkä 9,5/10 -levy icon_cool

Last edited by kumpiseta (17.08.2017 12:19)

KZ · 17.08.2017 12:36

icon_eek Nyt ei kyllä aukene yhtään että miten nämä nyt NOIN mestariteoksia muka on. Tässä on nyt jotain mitä mä en kuule 017

Last edited by KZ (17.08.2017 12:36)

EndloseAngst · 17.08.2017 13:25

Ambient-levyt>lauletut levyt.
Another Green Worldista en ole koskaan pitänyt, mutta voisi sen varmaan joskus taas kuunnella.
Lauletuista levyistä olen kyllä aina pitänyt Eno&Cale -levystä Wrong Way Up, joka on Enoa popeimmillaan.

bernardblack · 17.08.2017 13:54

Here Come the Warm Jets on mun suosikki, henkilökohtaisista syistä. Before&After toiseks suosikki, koska se nyt vaan on IHAN VITUN KOVA LEVY. Taking Tiger Mountain on jäänyt vähän vieraaksi, ehkä siksi että sain sen käsiini paljon myöhemmin kuin muut, nykyään olen lämmennyt sille jo huomattavasti enemmän. Another Green World ehkä viimeiseks suosikki, vaikka sekin todella hyvä levy, mut ei oo enää niin säkenöivää pophelmeilyä. Poppilevyt miljuuna kertaa parempia ku ambienttilevyt.

Ne uudemmat popimmat levyt edelleen kuulematta, tarttis varmaan. Enon & Manzaneran paneskelu&jekkuilu-kiertuelevy 801 Live kans kovvoo kammoo.

Jophiest · 17.08.2017 14:18

bernardblack wrote:

Here Come the Warm Jets on mun suosikki

Sama. Taisin myös kuulla tämän Enon levyistä ensimmäisenä.

hezma · 17.08.2017 23:02

Suurin osa Enon levyistä on sen verta neroja, ettei niitä kannata edes arvostella tai järjestykseen laittaa sydan

hezma · 23.08.2017 14:33

Kuuntelin hyllystäni löytyvät Brian Eno -levyt ja kirjasin jotain ajatuksia. Eli tämä ei ole kattava discografia.

- Fripp & Eno: (No Pussyfooting) (1973)

Tällä levyllähän on kaksi biisiä, yks per puoliska. A-puolen The Heavenly Music Corporation on äänitetty kahdella otolla syksyllä 1972. Ensin tehtiin taustaluuppi. Frippin soittama kitara äänitettiin kelanauhurille, jonka toinen nauhuri sitten toisti ja ääni kiersi sitten takaisin ekalle nauhurille. Tämän kiertävän ja hiljalleen muuttuvan luupin päälle Fripp soitti sitten soolokitaraosuudet. Tästä tekniikasta käytettiin myöhemmin nimitystä Frippertronics. Biisissä ei kuulla kitaran lisäksi muita instrumentteja. B-puolen kappale Swastika Girls on äänitetty syksyllä 1973 ja on periaatteeltaan samankaltainen, mutta tässä taustaluuppi on lähtöisin Enon VCS3-syntikasta. Tämä biisi ei ole ihan niin live kuin eka, vaan sitä on mixailtu lisää jälkikäteen ja tehty kai jotain lisäyksiäkin.

Levy kai mielletään monasti ambient-levyksi, mutta mielestäni tämä on sihen sarjaan ihan liian kokeellinen ja meluisa, varsinkin b-puoli.

Levy ei vissiin alkujaan menestynyt juurikaan ja Frippin bändikaveritkaan ei tykänneet siitä.

- Eno: Here Come The Warm Jets (1974)

Tällä levyllä kuuluu vahvana Enon jäsenyys Roxy Musicissa. Se on sekoitus glam rockia ja art poppia, mutta luonteeltaan paljon Roxy Musicia kokeellisempaa. Soittokamuina häärii liuta tuttuja tyyppejä esim. King Crimsonista, Hawkwindista, Matching Molesta, Pink Fairiesista ja Roxy Musicista. Eno valitsi muusikot ilmeisesti sillä perusteella, että ajatteli heidän olevan musiikillisesti epäsopivia keskenään. Biisitkin syntyivät osin varsin omalaatuisella tavalla; Eno esim. tanssi ja lauloi hölynpölysanoituksia ja pisti soittajat improvisoimaan taustalle. Kaikesta tästä voisi päätellä, että levy olisi ehkä vähintäänkin sekava, mutta sitä se ei ole. Kokonaisuus on erittäin toimiva ja linjakas, ja josta kokeellisen luonteensa johdosta löytää hämmästeltävää ja ihailtavaa pitkäksi aikaa.

- Kevin Ayers, John Cale, Eno, Nico: June 1, 1974 (1974)

Enon kataloogissa tämä livelevy menee lähinnä kuriositeetin puolelle. Häneltä on mukana kaksi biisiä; Driving Me Backwards ja Baby's On Fire, jotka ovat levyn kaksi ensimmäistä raitaa. A-puolelta löytyvät lisäksi John Calen Heartbreak Hotel -coveri, sekä Nicon The End -coveri. Eno soittaa niissä molemmissa syntikkaa. Koko b-puoli on sen sijaan pyhitetty Kevin Ayersille. Eno on siellä mukana vain päätösraidalla.

Levyä ympäröivistä yhteistyökuvioista voisi mainita sen verran, että Eno soittaa muutamalla biisillä myöhemmin samana vuonna ilmestyneellä Nicon The End -levyllä. John Cale tuotti tuon ja edeltävän Nicon levyn ja soitti niillä valtaosan instrumenteista. Eno oli mukana myös John Calen molemmilla vuonna 1975 ilmestyneillä albumeilla, sekä vuonna 1974 ilmestyneellä Lady Junen Linguistic Leprosy -levyllä, jonka Kevin Ayers tuotti.

- Eno: Taking Tiger Mountain (By Strategy) (1974)

Jetsin tapaan myös tämä on pop-levy. Lähestymistapa on jokseenkin hienostuneempi ja vähemmän glam. Levyn tuotantoprosessissa olivat apuna Enon ja ystävänsä Peter Schmidtin kehittämät Oblique Strategies -ohjekortit. Näissä korteissa oli lyhyitä ohjeita tai epämääräisiä huomautuksia, joilla saattoi ohjata biisinteko- tai tuotantoprosessia tai ratkaista joku pulma; Use an old idea. Only one element of each kind. What would your closest friend do? Honour thy error as a hidden intention. Work at a different speed. Levyllä soittaa jälleen muutamia kamuja kuten Phil Manzanera ja Robert Wyatt. Phil Collins maksoi Lamb-velan soittamalla yhdellä biisillä. Yleisfiiliksenä voisi sanoa, että levy on sen verta piilokokeellinen, että se tuntuu Jetsiin verrattuna varsin vaisulta.

- Eno: Another Green World (1975)

Enolla ei ollut ainuttakaan ideaa valmiina studioon mentäessä. Alkuun ei tuntunutkaan syntyvän mitään hyödyllistä, joten hän kääntyi Oblique Strategies -korttien puoleen. Uusia ideoita alkoikin syntyä roppakaupalla ja tästä juontuvat monet käytettyjen instrumenttien hassut nimet kuten "castanet guitars", "leslie piano" tai "wimborne guitar". Eli nimien on tarkoitus kuvata ääntä mitä ne tuottivat tai miten ne oli äänitetty. Levyllä käytettiinkin monia erikoisia äänitys- ja äänenmuokkaustekniikoita. Vaikka levy lasketaankin yleensä ja helposti Enon pop-kataloogiin kuuluvaksi on se kuitenkin pääosin instumentaalinen levy, vain viidessä kappaleessa neljästätoista on mukana laulua. Kappalemäärästä voi päätellä, että monet biisit ovat varsin lyhyitä. Monet instrumentaaliraidat tomivatkin hyvin soundtrackin omaisesti tunnelmien ja näkymien luojina. Levyllä on monta Enon yksinään soittamaa raitaa, mutta avustajajoukosta löytyy taas tuttuja nimejä kuten Phil Collins, Paul Rudolph, John Cale, Robert Fripp ja Percy Jones, jonka persoonallinen bassonsoitto on oleellinen osa muutamaa biisiä. Tämä levy tuntuu olevan monien Eno-suosikki, enkä yhtään ihmettele, onhan se mestariteos.

- Brian Eno: Discreet Music (1975)

Tämän levyn syntyyn vaikutti kokemus, jonka Eno vietti sairaalassa auto-onnettomuuden jälkeen. Hän oli saanut kuunneltavakseen vanhaa harppumusiikkia, mutta taisteltuaan levyn soimaan ja päästyään takaisin petiin hän hoksasi että laitteiston volyymi oli äärettömän pienellä ja toinen kanava mykkänä. Sen sijaan että oisi jaksanut nousta uudestaan ylös säätämään laitteistoa hän kuunteli kuinka levyn hiljainen musiikki sulautui osaksi ympäristön ääniä. Myös Erik Satien "furniture music" inspiroi Enoa.

Levyn a-puolen täyttää reilu puolituntinen nimibiisi, jonka luomisprosessi oli hyvin samantapainen No Pussyfootingiin nähden. Eli käytössä oli kaksi kelanauhuria sekä äänilähteenä EMS Synthi AKS. Biisi muodostuu kahden eripituisen melodialinjan ympärille, jotka limittyvät keskenään eri tavoin biisin edetessä. Biisin oli alunperin tarkoitus toimia myös taustanauhana Robert Frippin soolokonserteille.

Levyn b-puolella on kolme eri variaatiota Pachelbelin Canonista. Ensembleä johtaa Gavin Bryars. Eri osasten pohjana on vain lyhyt pätkä scorea ja pätkän pituus on eri mittainen eri soittajilla. Siksi alkuperäisen sävellyksen pohja katoaa kun eri mittaiset osat limittyvät keskenään eri tavoin. Eri soittajat saattavat myös soittaa omaa osaansa eri temmoissa muihin nähden tms.

Tämä oli Enon ensimmäinen oikea ambient-levy, vaikka tuo nimitys otettiinkin käyttöön vasta hieman myöhemmin.

- Fripp & Eno: Evening Star (1975)

Toinen kimppalevy, jonka myötä tehtiin myös lyhyt kiertue. Levyn a-puolella on neljä biisiä ja se on jokseenkin kevyt ja valoisa tunnelmaltaan. A-puolen päättää lyhyt pätkä Discreet Musicia uudelleen miksattuna nimellä Wind On Wind. B-puolen täyttää An Index Of Metals, joka on joissain julkaisuissa indeksoitu kuuteen osaan, vaikka onkin yhtämittainen lähes puolituntinen biisi. Tämä on hyvin tummasävyinen ja synkähkö dronemaisen minimalistinen raita, jota voisi luonnehtia jopa dark ambientiksi.

Pidän tästä paljon enemmän kuin No Pussyfootingista.

- Phil Manzanera, Eno, Bill MacCormick, Francis Monkman, Simon Phillips, Lloyd Watson: 801 Live (1976)

Meinasin ensin ohittaa tämän levyn, mutta otetaan nyt mukaan kuitenkin kun kyllähän tuo Enon nimi tuossa kannessa aika jäntevästi seisoo. Sitäpaitsi vinyylin etiketissäkin tuo koko konkkaronkka on merkattu esittäjäksi sen sijaan, että esittäjäksi oisi merkattu 801. Kyseessä on siis Phil Manzaneran johtama bändi ja heidän ensialbuminsa. Sen lisäksi että Eno soittaa bändissä, hän on myös bändin lead vocalisti.

Phil Manzanera oli edellisvuonna julkaissut ensimmäisen soololevynsä sekä uudelleen kasatun Quit Sun -bändin levyn. Eno oli ollut mukana niissä molemmilla ja esim. alunperinkin jo laulanut tässä mukana olevan Miss Shapiro -biisin Manzaneran levyllä. Enon soololevyiltä ohjelmistoon on otettu mukaan Sombre Reptiles, Baby's On Fire sekä Third Uncle.

Eno oli mukana myös tätä seuranneella studiolevyllä osassa biiseistä, mutta sillä levyllä ei ollut enää yhtenäistä bändiä vaan 801 oli enemmänkin jonkinlainen projektinimike.

Tällä levyllä hänen roolinsa on kuitenkin huomattava, jopa suurempi kuin Roxy Musicissa aikoinaan.

Levyhän on yksi parhaista livealbumeista koskaan, eipä tästä sen enempää.

- Cluster & Eno: s/t (1977)

Cluster-duo Hans-Joachim Roedelius ja Dieter Moebius muodostivat yhdessä Neu!-kitaristi Michael Rotherin kanssa bändin nimeltä Harmonia. Syksyllä 1976 he työskentelivät yhdessä Enon kanssa materiaalin parissa, joka kuitenkin jätettiin julkaisematta tuolloin (vasta 1997 siitä julkaistiin levy Tracks & Traces). Kesällä 1977 Clusterin ja Enon yhteistyö jatkui synnyttäen kaksi albumia. Ensimmäisenä näistä sessioista julkaistiin tämä levy, johon valikoitui sessioiden clustermaisempi materiaali. Levy on tyystin instrumentaalinen ja jokseenkin tuokiokuvamainen, mutta ambient-levyksi myös varsin aktiivinen.

- Brian Eno: Before And After Science (1977)

Enon "pop-kauden" päätöslevyllä on taas liuta tuttuja avustajia ja paljon samoja naamoja kuin edeltävillä pop-levyilläänkin, mutta lisäksi myös esim. Jaki Liebezeit, Fred Frith ja Clusterin tyypit. Oblique Strategies -kortitkin olivat taas käytössä. Yhtä instrumentaalibiisiä lukuunottamatta levyn a-puoli on varsin reipasta menoa. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon biisi King's Lead Hat, jonka nimi on anagrammi Talking Headsista. Eipä biisi tyyliltäänkään paljoa esikuvastaan eroa. Levyn b-puoli on sitten paljon seesteisempi, mutta poppia sekin on yhtä instrumentaalia lukuunottamatta.

Mestariteokseksi kai tämäkin on pakko laskea.

- Brian Eno: Ambient 1 - Music For Airports (1978)

Levyn biisit muodostuvat erimittaisista päällekkäisistä nauhaluupeista muodostaen jatkuvasti kehittyvän ja muuttuvan rauhallisen äänimaiseman. Levy on siis jatkojalostettu idea siitä mitä jo esim. Discreet Musicilla tehtiin.

A-puolen eka raita 1/1 sisältää yksinkertaisen pianomelodian ja ilmavaa vähäeleistä syntikkaa. Biisin säveltäjiksi on Enon lisäksi merkattu Robert Wyatt sekä äänittäjä Rhett Davies. Biisin akustinen piano onkin Wyattin soittama.

Toka raita 2/1 sisältää Enon ja kolmen naislaulajan luupattua sanatonta laulua erikorkuisista nuoteista. Biisissä on ilmeisesti myös matala syntikkaluuppi.

B-puolen eka raita 1/2 on samantapainen vokaaliraita kuin edeltäjänsä, mutta nyt taustalla on myös pianoluuppi. Tämäkin on Wyattin soittama akustinen piano.

Toka raita 2/2 sisältää vain ARP 2600 -syntikkaa.

Tämä vaikutusvaltainen levy on 20 vuotta myöhemmin saanut myös liveversioinnin Bang On A Can -nimisen klassisen ryhmittymän toimesta.

- Brian Eno: Music For Films (1978)

Tästä levystä ilmestyi promoversio jo pari vuotta aiemmin ja sitä jaettiin elokuvantekijöille. Tuon promolevyn biisilista oli hyvin erilainen ja se sisälsi muutaman biisin Another Green Worldistakin. Virallinen kaupallinen julkaisu tapahtui siis vasta 1978, mutta tässäkin on äänityksiä suht pitkältä ajalta, muutama biisi ajoittuu ihan selvästi Another Green Worldin aikakauteen. Biisit ovat lyhyitä ja todellakin elokuvamaisia tuokiokuvia. Biisejä ei siis ole sävelletty olemassa oleviin elokuviin vaan sillä mielen, että niitä voisi käyttää elokuvissa. Muutamia levyn biiseistä sittemmin käytettiinkin.

- Eno, Moebius, Roedelius: After The Heat (1978)

Cluster & Eno -levyn sisarlevy, joka syntyi niissä samoissa kesän 1977 sessioissa. Tälle levylle valittiin se sessioiden enomaisempi materiaali, mitä kuvastaa kai sekin, että Enon nimi mainitaan tässä ensimmäisenä eikä Clusteriakaan yksikkönä vaan erillisinä niminä. Levy onkin jokseenkin erilainen, paljon vauhdikkaampi ja popmaisempi. Alkupää levyä on instrumentaalinen. Rauhallisimmat raidat löytyvät a-puolen lopusta. B-puolen kolme viimeistä raitaa ovat laulettuja biisejä. Päätösraita Tzima N'Arki sisältää takaperoisen lauluraidan osan siitä ollessa King's Lead Hatin kertosäe takaperin. Itseasiassa levy on varsin luonteva jatko Before And After Sciencelle eli voisi kai tämänkin laskea Enon pop-levyjen joukkoon, vaikka pääosin instrumentaalinen onkin. Mutta niinhän se on Another Green Worldkin.

- Harold Budd / Brian Eno: Ambient 2 - The Plateaux Of Mirror (1980)

Eno oli pari vuotta aiemmin tuottanut pianisti Buddin The Pavilion of Dreams -levyn, joka julkaistiin Enon Obscure -levymerkillä. Gavin Bryars oli tutustuttanut hemmot toisiinsa.

Pääosassa levyllä on Buddin soittama akustinen piano, parissa biisissä on sähköpiano. Buddin soitto on pääosin tyystin improvisoitua. Eno on lisännyt biiseihin hyvin vähän syntikoita ja hänen treatmentsinsäkin ovat hyvin hienovaraisia. Biisit ovat kuitenkin ilmeisesti syntyneet niin päin, että Budd improvisoi Enon tuottaman soundimaailman päälle. Kaunista ja seesteistä musiikkia.

- Laraaji: Ambient 3 - Day Of Radiance (1980)
(Produced by Brian Eno)

Otetaan tämäkin levy mukaan, vaikka Eno onkin merkattu tähän vain tuottajaksi. Laraaji, oikealta nimeltään Edward Larry Gordon, on amerikkalainen muusikko, jolla on varsin laaja discografia. Tämä on ilmeisesti hänen kolmas levynsä. Hän soittaa tässä sellaisia kielisoittimia kuin dulcimer ja sitra (zither).

Levyn a-puolen muodostaa kolmiosainen dulcimerilla soitettu The Dance #1-3. Nämä ovat nopeita, mutta minimalistia ja hypnoottisia biisejä. Sen verta raju meno, etten itse välttämättä ambientiksi mieltäisi. Enon tuotantoa on kuvattu tässä 3-D -tyyliseksi useiden kerrosten ja efektoinnin ansiosta.

B-puolella ovat sitten pääosin sitralla soitetut Meditation #1 ja #2 ja kuten nimistä voi päätellä on tämä puoliska varsin rauhallinen ja mietiskelevä. Enon rooli näissä on ilmeisesti entuudestaan korostaa sitran luontaisestikin pitkää jälkisointia luoden näin varsin leijuvan äänimaiseman.

- Jon Hassell / Brian Eno: Fourth World Vol. 1 - Possible Musics (1980)

Tämä on trumpetisti Hassellin kolmas albumi. Fourth World Vol. 2 oli tätä seurannut pelkästään Hassellin nimissä julkaistu Dream Theory In Malaya, joskin Eno oli silläkin mukana joillakin biiseillä.

Hassellilla on varsin omalaatuinen elektronisesti muokattu tukahdutettu trumpettisoundi, jota ei yleensä edes trumpetiksi tunnista. Miles Davis on ilmeisesti vaikuttanut hänen soittoonsa paljon.

Tämä on varsin kokeellinen, joskin seesteinen levy. Jännä yhdistelmä ambientmaisia äänimaailmoja yhdistettynä jonkinlaisiin world music -elementteihin. Rytmeistä vastaavat monilta osin Ayibe Dieng ja Nana Vasconcelos. Percy Jones soittaa bassoa avausraidalla. A-puolella on viisi lyhyempää biisiä, b-puolen täyttää yksi yli 20-minuuttinen raita.

- Brian Eno, David Byrne: My Life In The Bush Of Ghosts (1981)

Tämä levy oli äänitetty jo ennen Talking Headsin Remain In Lightia, mutta sen julkaisu viivästyi. Julkaisua viivästytti se seikka, että levyllä käytettiin huomattava määrä sämplejä ja näille haluttiin saada lainvoima.

Vaikka Byrne ja Eno olivat molemmat laulajia käytettiin biiseissä pelkästään sämplättyjä laulu- ja puheosuuksia. Äänilähteinä toimivat sekä äänilevyt että radio. Äänensä biiseille ovat antaneet esim. tiskijukka, pastori, manaaja, radio evankelista sekä libanonilaiset laulajat.

Analogitekniikalla sämpläys oli tuohon aikaan vielä varsin työlästä ja aikaa vievää puuhaa, mutta lopputulos on kaikinpuolin onnistunut ja levy on hyvin innovatiivinen. Sämpläystä oli toki harrastettu jo aiemminkin esim. Holger Czukayn toimesta, mutta ei ehkä vielä näin suuressa mittakaavassa. Levy on myös rytmisesti vahva ja vertautuu ainakin jossain määrin aikakautensa Talking Headsiin afrikkalaisrytmiensä ansiosta.

Mestariteos.

- Brian Eno: Ambient 4 - On Land (1982)

Tämän levyn tekoprosessi kesti kolmisen vuotta. Tuona aikana Eno totesi syntikan varsin rajoittuneeksi välineeksi itselleen. Levyllä onkin käytetty äänilähteinä mm. luonnon ja eläinten ääniä, ketjuja, keppejä ja kiviä ja mitä lie. Lisäksi äänikuvaan on kierrätetty valtava määrä käyttämättä jäänyttä materiaalia edellisten levyjen äänityksissä. Äänimaisema onkin varsin monikerroksellinen. Levy on hyvin tummasävyinen ja synkkä. Sitä voikin kutsua lähinnä dark ambientiksi.

Mestariteos

- Brian Eno with Daniel Lanois & Roger Eno: Apollo - Atmospheres & Soundtracks (1983)

Tämä levy tehtiin alunperin soundtrackiksi Apollo-dokumenttifilmiin, mutta tuon filmin valmistuminen viivästyi useita vuosia ja lopullisessa elokuvassa ei kuulla kaikkea tämän levyn musiikeista, sen sijaan Eno kerkesi tehdä lopullista elokuvaversiota varten paljon uutta musiikkia.

Levyn materiaalista noin puolet on varsin tummasävyistä On Land -tyylistä dark ambienttia. Lopuista biiseistä löytyy sitten valoisampia sävyjä ja kepeämpää leijuntaa, jopa Lanoisin kitaran mukanaan tuomia kantrivivahteita. Muutama biisi on niin valoisa, että ovat melkein new agemaisia. Levyllä kuullaan varsin paljon Yamaha DX7:aa.

- Brian Eno: More Music For Films (1983/2005)

Alkuperäinen vinyyli oli nimeltään Music For Films Volume 2 ja se oli varsin kumma kokoelma, sillä se sisälsi uuden materiaalin lisäksi myös puolet Apollon biiseistä. 2005 remasterilla biisilista on laitettu uusiksi ja kaikki Apollon materiaali on tiputettu pois. Uusi täytemateriaali on poimittu ensimmäisen Music For Films -levyn promoversiolta, johon ei tämän levyn myötä jääkään enää mitään oleellista. Materiaalia tässä on siis hyvin pitkältä ajalta ja 70-luvun puolivälin kamaa on aika paljon. Ensimmäisen Music For Films -levyn tapaan biisit ovat varsin lyhyitä.

- Harold Budd / Brian Eno with Daniel Lanois: The Pearl (1984)

Toinen kimppalevy näiltä. Levy on Enon ja Lanoisin tuottama, mutten ole varma soittaako Lanois tässä varsinaisesti mitään. The Plateaux of Mirrorin tapaan levy on pianovoittoinen, elektroniikkaa käytetään vain atmosfäärin luojana taustalla eikä se juuri koskaan nouse merkittävästi esille. Levy on The Plateaux of Mirroria tummasävyisempi ja alakuloisempi. Biisit ovat jokseenkin hitaampia ja pianon ympärillä on enemmän tilaa.

- Michael Brook with Brian Eno & Daniel Lanois: Hybrid (1985)

Kitaristi Michael Brookin ensimmäistä soololevyä olivat tuottamassa myös Eno ja Lanois, jotka molemmat soittavat levyllä. Eno on mukana yhtä biisiä lukuunottamatta kaikilla raidoilla. Levyn rytmikkäimmät raidat ovat soundillisesti ja tyylillisesti hyvin läheistä sukua Possible Musics -levylle, osin siksi että Brookin infinite guitar soundaa samantapaiselta kuin Jon Hassellin tukahdutettu trumpetti. Pääpiirteissään varsin utuinen ambientlevy.

- Brian Eno: Thursday Afternoon (1985)

Tällä levyllä on vain yksi tunnin mittainen biisi. Vastaava videofilmi on parikymmentä minuuttia pitempi. Levy oli Enon ensimmäinen, joka ilmestyi suoraan pelkästään cd-formaatissa eikä vinyylinä ollenkaan. Levy muistuttaa syntyprosessiltaan Discreet Musicia tai Music For Airportsia, eli eri kerroksissa olevat "luupit" limittyvät toisiinsa nähden eri tavoin biisin edetessä. "Soolosoittimena" tässä on kuitenkin piano ja taustalla elää elektroninen äänikudelma, joten siinä mielessä tämä vertautuu lähemmäksi Harold Buddin kanssa tehtyjä levyjä. Tässä tosin tuo taustaelektroniikka saa joissain kohdin jopa yliotteen pianosta.

- Eno / Cale: Wrong Way Up (1990)

Brian Enon ja John Calen yhteinen pop-levy. Nämä tyypithän olivat tehneet yhteistyötä jo 70-luvulla, mutta yhteistä levyä sai odottaa näin pitkään. Edellisenä vuonna ilmestyi Calen oma jo Enon tuottama Words For The Dying -levy, joten sieltä se idea yhteislevylle varmaankin lähti.

Levy ei ole tyystin kaksistaan tehty vaan apuna on muitakin muusikoita. Molemmat vetävät lead vocalistin roolia biisistä riippuen melkein vuorotellen. Levy on varsinkin Enon kataloogiin suhteutettuna hyvin helpon ja kepeän tuntuinen, jopa varsin kaupallinen. Tästä ei kuitenkaan pidä syyttää Calea, sillä täytyy muistaa, että myös hänen tuotannostaan löytyy varsin kokeellisia levyjä.

- Brian Eno: Nerve Net (1992)

Alkujaan Eno työskenteli albumin parissa nimeltä My Squelchy Life, jonka oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 1991. Julkaisua kuitenkin lykättiin vuoden 1992 alkuun. Promolevykin kerettiin jo painaa ja niitä päätyi jonkin verran levitykseen. Eno ei ilmeisesti ollut kuitenkaan tyytyväinen lopputulokseen ja viime hetkellä julkaisu peruttiin. Eno ryhtyi työstämään materiaalia uusiksi ja niin syntyi Nerve Net, joka viimein julkaistiin syksyllä 1992.

Levy on varsin rytmikäs, melkeinpä rock-henkinen, mutta samalla myös varsin kokeellinen. Levyllä on apuna iso nippu avustavia muusikoita, mutta soundeja on myös luuppailtu ja muokkailtu aika rankalla kädellä, joten lopputulos on varsin elektroninen.

Mestariteos.

My Squelchy Lifelta lopulliseen versioon päätyi sellaisenaan vain kaksi biisiä. Jos levy oisi julkaistu alkuperäisessä muodossaan olisi se ollut paljon pop-henkisempi laululevy, jokseenkin luonteva jatko Wrong Way Upille. Levystä on toki liikkunut jonkinlaisia bootlegeja. Nerve Netin remasterille tuokin viimein sisällytettiin 2014 ja vinyylinäkin se julkaistiin 2015. En ole hankkinut.

- Brian Eno: The Shutov Assembly (1992)

Tämä levy ilmestyi kaksi kuukautta edeltäjänsä perään. Nopeus selittyy sillä, että tämä on tavallaan kokoelma. Tähän on koottu erinäisissä installaatioissa käytettyä musiikkia vuosilta 1985-90, jota ei kuitenkaan ole aiemmin levyllä julkaistu. Eli kyseessä ambient-levy ja tyyliltään Nerve Netin vastakohta. Sitä on kuvailtu jopa dark ambientiksi ja vaikka moni biisi onkin varsin alakuloinen en itse sitä välttämättä moiseksi miellä soundimaailmansa takia kuin joiltain osin.

Levyn nimi juontuu siitä, että se on kunnianosoitus venäläiselle taiteilijalle Sergei Shutoville. Shutov on kertonut käyttävänsä maalatessaan paljon Enon musiikkia taustanaan. Shutov lahjoitti erään maalauksensa Enolle ja harmitteli sitä kuinka vaikeaa Enon levyjä on saada käsiinsä Venäjällä. Eno siis tekaisi hänelle nauhan julkaisemattomasta materiaalistaan ja totesi samalla, että nämä biisit sopivat yhteen niin hyvin, että päätti julkaista ne myös levynä.

- Brian Eno: Neroli (1993)

Tällä levyllä on yksi lähes tunnin kestävä biisi. Alaotsikkona levyllä on Thinking Music Part IV. Aiemmiksi osiksi tähän sarjaan laskettaneen Discreet Music, Music For Airports ja Thursday Afternoon. Noihin verrattuna tämä on vieläkin rauhallisempi ja minimalistisempi. "Single notes resonate throughout the piece in a seemingly random but harmonic pattern that shifts quietly for close to an hour." Rauhoittavan ja vähäeleisen luonteensa takia levyä on ilmeisesti käytetty paljon synnytyslaitosten taustamusiikkina.

- Eno / Wobble: Spinner (1995)

Eno teki musiikit Derek Jarmanin filmiin Glitterbug, joka ilmestyi 1994. Eno aikoi julkaista tästä soundtrackin, mutta totesikin ettei musiikki toimi täysin omillaan ilman filmiä. Hän antoi nauhat Jah Wobblelle ja myönsi tälle vapaat kädet tehdä niille mitä halusi. Eno ei siis osallistunut jälkityöstöön millään tavalla, hän kuuli vasta valmiin lopputuloksen.

Biiseistä ilmeisesti kolme jäi alkuperäiseen muotoonsa ja yhteen hän lisäsi vain bassolinjan. Muut kappaleet muuttivat muotoaan varsin paljon Wobblen lisättyä niihin itsensä lisäksi myös soittokamujensa panoksen. Sävellykset menivät siis jokseenkin täysin uusiksi Enon osuuksien jäädessä biiseihin taustoiksi ja atmosfäärin luojiksi. Lopputulos kuulostaakin huomattavasti enemmän Wobblen kuin Enon levyltä grooveineen ja dub-vaikutteineen.

Oisi jännä kuulla mitä miehet saisivat aikaan oikeasti yhdessä työskennellessään.

- Passengers: Original Soundtracks 1 (1995)

Tämä on Brian Enon ja U2:n kimppalevy. Eno oli tuottanut U2:ta ennenkin, mutta tässä hän oli tasavertaisena biisintekijänä ja "bändin" jäsenenä.

U2 oli Zooroopa -levyn jäljiltä jokseenkin takki tyhjänä, joten Eno ehdotti että pistetään vain nauha pyörimään ja improvisoidaan jotain. Tämä tuntui sen verta hedelmälliseltä, että studioon palattiin kiertueen jälkeen samalla periaatteella. Alkujaan oli ideana tehdä soundtrack Peter Greenawayn The Pillow Book -elokuvaan, mutta tämä idea kuivui kasaan. Syntyi kuitenkin idea tehdä elokuvamusiikkia kuvitteellisiin elokuviin. Kokeellista materiaalia syntyi lopulta 25 tunnin edestä ja siitä tiivistettiin kasaan tämä tunnin mittainen levy. Levyllä vierailevat esim. Luciano Pavarotti ja Howie B, joka kutsuttiin mukaan miksaamaan osa materiaalista. Kolme levyn biiseistä olivat lopulta oikeasti olemassa oleviin elokuviin (esim. One Minute Warning soi Ghost In The Shellin brittijulkaisun lopputeksteissä).

Bonon ja Pavarotin laulama Miss Sarajevo julkaistiin singlenä ja se menestyi hyvin, mutta albumin myynti jäi vähäiseksi U2:n omiin levyihin verrattuna.

- Brian Eno: The Drop (1997)

Tämän varsin pitkän albumin (74 min.) alkuosan muodostavat 16 suht lyhyttä tuokiokuvamaista raitaa, joista monet ovat kuitenkin sen verta rytmikkäitä, ettei niitä oikein ambientiksikaan voi luokitella. Lähimmät verrokit löytynevät siis Music For Films -levyiltä, joskin tässä ollaan jo paljon modernimman äänimaiseman äärellä. Päätösraita, 17. biisi, kestää sitten yli 32 minuuttia. Se on jokseenkin minimalistista, mutta varsin aktiivista äänikudelmaa, joka tunnelmansa ja soundiensa puolesta kuvailee hyvin nimeään Iced World. Varsin talvinen ja jäähilemäinen fiilis.

- Brian Eno & J. Peter Schwalm: Drawn From Life (2001)

Se mikä on jäänyt mainitsematta Enon 90-luvun levyjen kohdalla on eräänlainen jazzahtava elementti. Se oli läsnä Nerve Netillä, Spinnerillä ja The Dropilla. Se on mukana myös tässä. Tältä levyltä löytyy myös trip hopahtavia rytmejä sekä varsin elokuvamaisia fiiliksiä, joita ovat omiaan luomaan monessa biisissä mukana olevat jouset. Tämä on vähän kuin jatkoa Spinnerille, kuitenkin ilman Wobblen matalaa bassogroovea. Laurie Anderson vierailee yhdessä biisissä.

- Brian Eno: Another Day On Earth (2005)

Tämän levyn teko kesti nelisen vuotta. Levyllä Eno palaa artpopahtavan lauletun musiikin pariin. Jos jätämme huomiotta Passengers ja Cale -yhteistyöt niin eihän moista ole tapahtunut sitten 70-luvun. My Squelchy Life oisi ollut sellainen, mutta jäi julkaisematta. Ja julkaisematta se oli vielä tässäkin vaiheessa, joten sieltä päätyi mukaan tälle levylle Under -biisi lähes alkuperäisessä muodossaan. Yleissävy levyllä on varsin unelias ja mellow, vain muutaman biisin ollessa hieman vauhdikkaampi. Jos biiseistä kuorittaisiin lauluosuudet pois jäisi useasta biisistä jäljelle varsin ambientmainen olemus.

- Brian Eno with Jon Hopkins & Leo Abrahams: Small Craft On A Milk Sea (2010)

Eno, Hopkins ja Abrahams lyöttäytyivät studioon keväällä 2010 tarkoituksenaan äänittää musiikkia The Lovely Bones -elokuvaan. Materiaalia ei kuitenkaan hyväksytty siihen, mutta viisi noista biiseistä päätyi tälle levylle. Elokuvamusiikinomaista meteriaalia tuotettiin kuitenkin lisää ja mukaan otettiin myös edellisen syksyn sessioiden kamaa ja niin syntyi tämä levy. Levyn musiikki on pääosin improvisoitua ja biisit pääosin varsin lyhyitä. Levy on tavallaan kaksijakoinen (tai kolmijakoinen); ensimmäiset raidat ovat rauhallista ambienttia, mutta sitten alkavat yllättäen rytmikkäät ja teknohtavat vauhtiraidat (kappaleet 4-9), kunnes loppulevyn ajaksi palataan rauhallisiin ambient-tunnelmiin (kappaleet 10-15).

Levyn improvisoitu luonne huomioiden saattaa tuntua hassulta, että Enon instrumenttilistaan on merkattu ainoastaan computers. Myös kitaristi Abrahamsin käytössä oli laptop. Hopkins sitten ihan oikeasti soittaa pianoa ja koskettimia. Useimmissa teknoraidoissa on apuna percussionisti.

- Brian Eno (and the words of Rick Holland): Drums Between The Bells (2011)

Tämä on eräänlainen spoken word -levy. Sanoitukset ovat pääosin lausutussa muodossa. Eno itse on äänessä viidessä biisissä ja hän jopa laulaa niistä osan. Sanoittaja Holland on mukana yhdellä raidalla. Tämän lisäksi levyllä kuullaan seitsemää muuta ääntä, näistä kuusi on naisia. Yksi äänistä muistuttaa kovasti Marianne Faithfullia, muttei ole hän. Biiseistä puolet on suht rauhallisia tai ambientmaisia, puolet rytmikkäämpiä, parin niistä ollessa suht kiivasrytmisiä ja teknohtavia. Biisit ovat pääosin varsin lyhyitä.

- Brian Eno: Lux (2012)

Tällä levyllä on neljä lähes 20-minuuttista ambient-raitaa. Musiikki on alunperin sävelletty italialaista Palace of Venariaa varten. Musiikki on nimensä mukaisesti varsin valoisaa. Kaikissa biiseissä soi harvanuottinen piano tai pianon tapainen syna. Äänikuvasta erottuvat myös viulu ja kitara. Elektroniikka tukee tilaa, ei täytä sitä.

- Eno Hyde: Someday World (2014)

Karl Hyde tunnetaan elektrobändi Underworldista. Musiikki levyllä on rytmikästä elektropoppia. Biisit ovat kaikki popmuottiin sopivia ja laulettuja. Molemmat laulavat. Tuotantoapuna levyllä toimii Fred Gibson, joka Enon ja Hyden tapaan soittaa myös ison nipun eri instrumentteja. Levyllä avustaa myös liuta muita muusikoita, esim. Coldplayn rumpali yhdellä biisillä. Enon levyksi varsin trendikästä menoa.

- Eno Hyde: High Life (2014)

Someday Worldin valmistuttua tyypeillä oli niin hyvä vauhti päällä, että päättivät samantien jatkaa yhteistyötä tekemällä perään toisenkin levyn. Liian vähälle huomiolle jääneet ideat sekä uudet ideat purettiin sitten tälle levylle. Levystä tulikin varsin erilainen. Se on paljon kokeellisempi ja biisit ovat pitempiä. Nimensä mukaisesti levyltä löytyy myös afrorytmejä ja yhdestä biisistä tuleekin kovasti mieleen 80-luvun alun Talking Heads.

Tämä levy ilmestyi vajaa kaksi kuukautta edeltäjänsä perään.

- Brian Eno: The Ship (2016)

Tämä levy mieltyy helposti ambient-levyksi, mutta se on vain osa totuutta.

Avausraita The Ship kestää yli 21 minuuttia. Se alkaa varsin hienovaraisella äänikudelmalla, muuttuen vaivihkaa tummasävyisemmäksi. Vajaan kuuden minuutin kohdalla Enon laulu liittyy mukaan ja pikkuhiljaa tunnelma tiivistyy. Puolivälin jälkeen Eno hiljenee hetkeksi ja huomaamme kuuntelevamme dark ambienttia, johon sekoittuu ihmisääniä, ensin epäselvinä kauempaa, sitten jo lähempänäkin. Enokin palaa lausumaan muutaman sanasen. Kuulemme jännää narinaa ja uhkaavia äänikuvia.

Kolme seuraavaa raitaa muodostavat kokonaisuuden nimeltä Fickle Sun. Ensimmäinen osa kestää 18 minuuttia. Myös tämä alkaa varsin synkeissä dark ambient -äänikuvissa. Eno alkaa taas laulaa. Biisi kerää hiljalleen lisää uhkakuvia ympärilleen. "Now the boats are all astray / There's no one rowing anyway / There's no one rowing anymore / The end has come, the men ashore." Biisi saavuttaa kliimaksinsa kahdeksan minuutin kieppeillä matalien vaskien tuuttaukseen. Biisi kuitenkin jatkuu, ei enää niinkään uhkaavana, vaan surumielisenä. "All the boys are going down / Falling over, one night gone". Seuraa yllättävä tauko, jonka myötä biisi muuttuu utuisemmaksi ja epämääräisemmäksi, laulu kuitenkin jatkuu biisin loppuun asti ja mukaan liittyy muitakin ihmisääniä. Loppua kohden biisi muuttuu jonkinlaiseksi hautajaishymniksi.

Nämä kaksi pitkää biisiä liittyvät siis tiiviisti yhteen ja ilmeisesti tässä on taustalla jonkinlainen Titanicin uppoamiseen liittyvä tarina.

Fickle Sunin kakkososa The Hour Is Thin on lyhyt runo hiljaisen pianon soidessa taustalla. Lausujana on ilmeisesti Peter Serafinowicz, mutta ääni voisi melkein yhtä hyvin olla Enon.

Fickle Sunin kolmas osa I'm Set Free on coveri Lou Reedin kirjoittamasta Velvet Underground -biisistä heidän kolmannelta levyltään. Biisi tuo helpotuksen varsin synkälle levylle. "I'm set free to find a new illusion."

Mestariteos.

- Brian Eno: Reflection (2017)

Tällä levyllä on yksi 54-minuuttinen biisi. Se on siis läheistä sukua Thursday Afternoon ja Neroli -levyille. Rauhallinen, hitaasti muuntuva äänimaisema.

Musiikki on syntynyt Mutation Softwaren luomana ja siihen voisi lyödä Generative Music -leiman. Idea on samantapainen kuin erimittaisista nauhaluupeista kootuissa biiseissä, joissa biisin eri osaset limittyvät toisiinsa nähden eri tavoin biisin edetessä. Tämä ohjelma tekee ilmeisesti suurinpiirtein saman, mutta tietyn algoritmin perusteella myös nostaa, laskee tai jättää kokonaan soittamatta satunnaiset tai ennalta määrätyt nuotit.

psykokarkki · 23.08.2017 15:16

peuk peuk peuk peuk peuk

armashenrik · 23.08.2017 15:39

nonytkyllä suuri peukku saatana!!!

KZ · 26.08.2017 10:42

Enon paras rock-kappale on science levyltä löytyvä King's lead hat.

rc-lungen · 26.08.2017 12:28

Talking Heads-anagrammi icon_wink

psykokarkki · 26.08.2017 13:02

juuh, sen sijaan paras rokkikappale on rokkikappaleen määritelmästä tai muuten vaan päivästä riippuen the true wheel tai third uncle rokrok

Street Spirit Sr.

#121 20.07.2017 16:43

Re: Brian Eno

#122 20.07.2017 20:42

Re: Brian Eno

#123 20.07.2017 22:09

Re: Brian Eno

#124 03.08.2017 09:18

Re: Brian Eno

#125 03.08.2017 09:39

Re: Brian Eno

#126 03.08.2017 09:47

Re: Brian Eno

#127 03.08.2017 13:07

Re: Brian Eno

#128 04.08.2017 11:20

Re: Brian Eno

#129 06.08.2017 19:37

Re: Brian Eno

#130 06.08.2017 19:51

Re: Brian Eno

#131 16.08.2017 19:56

Re: Brian Eno

#132 17.08.2017 08:04

Re: Brian Eno

#133 17.08.2017 08:32

Re: Brian Eno

#134 17.08.2017 09:46

Re: Brian Eno

#135 17.08.2017 09:57

Re: Brian Eno

#136 17.08.2017 10:01

Re: Brian Eno

#137 17.08.2017 10:14

Re: Brian Eno

#138 17.08.2017 10:20

Re: Brian Eno

#139 17.08.2017 12:18

Re: Brian Eno

#140 17.08.2017 12:36

Re: Brian Eno

#141 17.08.2017 13:25

Re: Brian Eno

#142 17.08.2017 13:54

Re: Brian Eno

#143 17.08.2017 14:18

Re: Brian Eno

#144 17.08.2017 23:02

Re: Brian Eno

#145 23.08.2017 14:33

Re: Brian Eno

#146 23.08.2017 15:16

Re: Brian Eno

#147 23.08.2017 15:39

Re: Brian Eno

#148 26.08.2017 10:42

Re: Brian Eno

#149 26.08.2017 12:28

Re: Brian Eno

#150 26.08.2017 13:02

Re: Brian Eno

Board footer