You are not logged in.
#61 07.06.2024 17:42
- psykokarkki
- uses and endorses MUOVIKASSI and COMMUNISM ☭
- From: #Mitään UG:tä ei ole olemassa freak "skene"
- Registered: 14.11.2006
- Posts: 103,872
- Website
Re: Sackarin pöytälaatikkonovellit
Offline
#62 23.10.2025 12:19
- muumipoimuri
- Member
- Registered: 01.12.2020
- Posts: 14,731
Re: Sackarin pöytälaatikkonovellit
TLDR. Kirjamessujejn kunniaksi hyvin varhaista tuotantoa. Tää on mun mielestä aika hyvä ja tähän on ehkä vahingossa lirahtanu joku pointti.
Elämän merkitys pilkkoo miestä
- Pilkopas tuo järvi tuosta, hän sanoo
- Pilko järvi? Miten se on mahdollista?
- No voi sun saatana, pitääkö tämäkin sinulle näyttää kädestä pitäen!?
Hän otti kirveen ja pilkkoi järvestä noin metri kertaa metri kertaa metri kokoisen palan. Niin kuin näkymätön laatikollinen järveä. Koska hän aloitti rannasta, tuli mukaan myös hieman pohjaa. Tuossa se on edessäni, kuutiometri järveä. Kosketan pintaa, vesi roiskuu aivan normaalisti, mutta pysähtyy reunakohdilla aivan kuin johonkin näkymättömään seinään. Jämpti vuotamaton tiivis paketti järveä.
- No niin, pilkot järven kahdeksan metriä kertaa kahdeksan metriä kertaa kahdeksan metriä kokoisiksi paloiksi. Töihin!
Ja niinpä aloitan… Kello viittä vaille neljän teen lähtöä. ”Jumalauta minne luulet meneväsi!?” hän huutaa ennen kuin ehdin ottaa kahta askeltakaan. Mistä hän aina ilmestyy? ”Kotiin, työthän loppuu kello neljä” vastaan.
- No neljältä neljältä, mutta kellohan on viittä vaille saastainen pelle! Ehdit hyvin pilkkoa vielä yksi tai kaksi palaa.
Pilkon vielä kaksi palaa ja poistun työpaikaltani.
Seuraavana aamuna kello seitsemän vaille kahdeksan olen juuri avaamassa työpaikkani ulko-ovea, kun hän paukahtaa ulos
- Mitä helvettiä sinä teet apina!?
- Tulin töihin… kello kahdeksan, kuin on sovittu.
- Kello on seitsemää vaille perkele! Jo nyt on jumalauta, kun ei mikään mene perille! Kuules nyt, tasan kello seitsemän viisikymmentäyhdeksän viisikymmentäyhdeksän sinä tartut tähän ovenkahvaan, ja seuraavasa hetkessä avaatkin jo oven, ja näin olet saapunut töihin tasan kello kahdeksan nolla nolla. Eiköhän muisteta tämä ensi kerralla, mitä. No niin, mene jatkamaan.
Ihme tyyppi. Ja ihme työpaikka. Tämä on tämmöinen tehdas tyyppinen rakennus järven välittömässä läheisyydessä. En ole vielä tähän mennessä nähnyt ketään muita ihmisiä täällä kuin tuon miehen. Menen pukuhuoneeseen vaihtamaa työvaatteet ylle.
Iltapäivän saapuessa olen pilkkonut järven määritellyn kokoisiksi paloiksi. Kylläpä ahkeroin, tästähän minulle kai maksetaan, tämä lienee tehtäväni. Miten tämä on mahdollista? Tai miksi? Hän tulee taas.
- No niin, ja nyt liimat palat takaisin yhteen
- Mitä!? Miksi helvetissä!?
- Älä kyseenalaista! Tästä sinulle maksetaan, ja hyvin maksetaankin! Sinä teet mitä käsketään!
En voi muuta kuin tehdä työtä käskettyä.
Palojen liimaaminen takaisin yhteen oli pitempi prosessi, mutta jo kolmen päivän kuluttua olin valmis ja järvi taas kasassa, niin kuin sille ei olisi koskaan mitään tehtykään. Jokainen on varmasti joskus ihmetellyt, miten ihmeessä on saanut aikaan jotain, mihin ei olisi uskonut pystyvänsä. Tämä tosin on jo jotain ihan muuta. Mitähän kalatkin tästä ajattelevat, kun heidän maailmaansa tällä tavalla pilkotaan ja taas kootaan yhteen. Ajatella, jos joku leikkaisi yhtäkkiä minun taloni ja tonttini irti muusta maailmasta. No saisipahan olla hetken rauhassa. Siinähän olisi sitten naapureillakin ihmettelemistä, kun koko talo ja pieni alue sen ympäriltä on kadonnut taivaan tuuliin. Naapurin isäntä ja emäntä siellä aprikoisivat: ”On mahtanu naapuri olla aika pelti kiinni eilen, kun on koko talo ja tontti hävinnyt.” ”Pelti kiinni ja nuppi turvoksissa juu”, sanoo isäntä ja jatkaa aamukahvin hörppimistä tajuamatta mistään mitään.
Taidanpa levätä hetken… No voi vittu!
- No niin ja sitten pilkot järven kuutiosenttimetrin kokoisiksi paloiksi. Ja nopeesti jumalauta!
- No mitäs helevettiä tämä ny oikeen on!? Saisko edes pientä vihiä siitä, että mitä vittua tässä ollaan tekemässä, saati että miten tämä ylipäätänsä on mahdollista? Järven pilkkominen siisteihin paloihin siis.
- Mennään ihan metrijärjestelmän mukaisesti. Tiedätkös, ensin kuutiometri, sitten kuutiosentti, sitten kuutiomillimetri ja niin edelleen.
- No tuo nyt ei varsinaisesti selittänyt hevonpersettäkään. Mihin unohtui kuutiokilometri?
- Sen teki sinua ennen ollut työntekijä.
- Lähtikö lätkimään? En ihmettelisi.
- Hän murskaantui pilkkomansa palan alle.
- Sehän on kauheaa.
- Komediaa se oli, niin että vieläkin naurattaa. No niin, ala töihin!
Nyt olen pilkkonut näitä perkeleen kuutiosenttimetrejä yhdeksän vuotta. Yhdeksän täysin turhaa ja vittumaista vuotta. Ja nyt minä en tee työpäiväni päätteeksi muuta kuin istun sohvallani, välillä syön, sitten menen nukkumaan. Aamulla taas nousen pilkkomaan kuutiosenttimetrejä. Näiden yhdeksän vuoden aikana en ole nähnyt yhtäkään firman työntekijää, en edes häntä. Yhdessä vaiheessa minulla oli parin vuoden ajan mielikuvitusystävä. Sen nimi oli Johannes. Mutta lopulta sekin vittuuntui minuun ja minun oli pakko tukehduttaa hänet näihin kuutiosenttimetrin kokoisiin järven palasiin. On siinä kuolinsyytutkijalla ihmettelemistä. Olen saavuttanut täyden välinpitämättömyyden ja automaattisuuden olotilan. Minua ei hetkauttaisi vähääkään vaikka taivaalta tipahtaisi norsuja paskantava jääkaappi. Ymmärrättehän, että olen yhdeksän vuoden ajan pilkkonut järveä sentti kertaa sentti kertaa sentti kokoisiin paloihin. Siinä on yhtä paljon järkeä kuin norsuja paskantavassa jääkaapissa… tai jääkaappeja paskantavassa norsussa… tai kirahvissa, no ymmärrätte idean. Siksi olen aina vain jatkanut tätä, sillä palkka on juossut koko ajan, mainittavan hyvä palkka, ja tämä hommahan ei ole järin vaikeata. Vai tulisitko sinä tilalleni, jos pyytäisin sinua töihin pilkkomaan järveä määrätyn kokoisiksi paloiksi? Vastaisit ”enhän minä osaa.” Humpuukkia, tämän hommanhan osaa kaikki, sen kuin pilkkoo. Parin viime viikon aikana mielessäni on pyörinyt ajatus soittaa hänelle, työnantajalleni, mikä hänen nimensä lieneekään. Puhelinnumero on ainut kontaktini häneen. Soittaisin hänelle ja sanoisin ”haista vittu!” ja sulkisin puhelimen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuo olisi rakentavinta mitä minulla olisi hänelle sanottavana. Mitä jos hän soittaisi minulle takaisin?
- No niin, ruvetaanko siellä niskuroimaan vai!?
- Haista paska, mä otan loparit!
- Hah! Mitäs muka sitten tekisit?
- Miten niin?
- No kato nyt ittees pelle, ajattelet vain jääkaappeja paskantavia norsuja ja nytkin sulla ei ollut ees pokkaa muuta kuin ajatella mielessäs tätä kuviteltua puhelua.
Perkele. Tätä se teettää, kun pilkkoo yhdeksän vuotta järveä. Toiset yhdeksän vuotta vielä ja sitten olen ehkä saattanut siirtyä kuutiomillimetreihin. No sekös on elämän kaiken tarkoitus? Kunhan palkka juoksee niinkö!? Maailmani on hyvin sulkeutunut, pitäisikö ruveta vapaa-ajalla harrastamaan jotakin? Vai pitäisikö kääntyä uskoon? Toisiko se jotain vastauksia? Paskat, liian työlästä. No kun tässä kerran on aikaa niin mitäpä, jos rupeaisin tekemään 16 tunnin vuoroja. Kerään niin perkeleesti rahaa, että ostan vittu… dinosauruksen! Ja… ratsastan vittu… avaruuteen! Äh, hupsis, hourailen taas. Täytyy pilkkoa. JOO! Muodostan fetissin tähän järven pilkkomiseen. Ei! Rupean suorastaan palvomaan järven pilkkomista. Siitä tulee mantrani, mantra, johon sisältyy konkreettista toimintaa. Perustan oman uskontokunnan ja rakennan tuhansia temppeleitä. Haa, kohta olen jumala!
Tulen kotiin, istun sohvalleni. Jaa-a ajattelinkohan taas vähän liikoja…
”jääkaappeja paskantava norsu, norsuja paskantava jääkaappi, jääkaappeja paskantava norsu, norsuja paskantava jäänorsu, paskantava kaappi, norsuja jää paskaan, lip lap lip lap lip lap, nap nap nap, nip nip nip, paskantava jääkaappi norsu, norsu, norsu, norsu… … … norsu, norsu, norsu… norsu… norsu… norsu… norsu… norsu… norsu… norsu… norsu… norsmaikkumorsmaikku, morsmaikkusi on norsu sanoi anoppi, kun häissä vitutti.” Työskennellessäni ajatuksenkulkuni on tuota tasoa. Väitätkö, että jos sinun tulisi leikata esimerkiksi kolmen hehtaarin kokoisesta paperiarkista neliösentin kokoisia paljoa, niin eikö sinun ajatuksenkulkusi muodostuisi yhtä absurdiksi ja monotoniseksi? Ja minä sentään väsään kuutioita, en neliöitä, PERKELEEN PAPERINLEIKKAAJA! Minä olen sinua ylempänä! Hah, minä uneksin neliöistä! Rapene sinä vain neliöihisi, minä pilkon kuutioita. Ja olen ylpeä siitä. Jumalauta olen ylpeä siitä! Olen maailman paras järvikuutiopilkkoja!
Olen kunniakkaasti pilkkonut tätä järveä nyt jo 38 vuotta. Haa, kohta siirryn jo kuutiomillimetreihin. Muistathan, että jokaisen pilkkomisen jälkeen on palaset pitänyt aina liimata jälleen yhteen ennen seuraavaan mittayksikköön siirtymistä. Mutta tänä aamuna tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut vuosikausiin, puhelimeni soi. Hän soittaa:
- No niin, pestisi on päättynyt.
- Anteeksi kuinka?
- Urasi on lopussa, voit jäädä eläkkeelle, otan tilallesi nuoremman.
- Ja minä olen vuosikymmenet pilkkonut täydellä antaumuksella noita perkeleen kuutioita. Mikäs merkitys tällä kaikella oli.
- Eipä niin mikkään.
- EIPÄ NIIN MIKKÄÄN!?
- No ajatteleppa, mitäpä jos olisit nuorena miehenä värväytynyt töihin esimerkiksi huonekalufirmaan. Olisit aluksi toiminut apurina ja juoksupoikana. Samalla olisit opiskellut kauppatieteitä. Vähitellen olisit ylentynyt vakiotyöntekijäksi, sitten myyntijohtajaksi, osastopäälliköksi ja kenties lopuksi vielä koko firman toimitusjohtajaksi. Ja sitten olisit jäänyt eläkkeelle. Joten lopulta, mitä merkitystä tuolla kaikella olisi ollut loppupeleissä tähän verrattuna.
- No onhan siinä nyt jotain konkreettista ja jotain järjen hiventä toimia huonekalufirmassa johtoasemassa, jos verrataan siihen, että pilkkoo jumalauta järveä pieniksi kuutioiksi ja sitten liimaa palaset takaisin yhteen!
- Niin no… ehkä joo.
- EHKÄ JOO!?
- No niin… Sori.
Sori? Mutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut sanoa. Mutta mennyt on mennyttä, vielä on aikaa, nyt minä teen mitä tahdon. Alan maalaamaan tauluja. Ja ensimmäiseksi maalaan taivaalta putoilevia jääkaappeja paskantavia norsuja. Mutta kuutioita en maalaa ikinä! No niin.
Offline
#63 23.10.2025 12:27
- psykokarkki
- uses and endorses MUOVIKASSI and COMMUNISM ☭
- From: #Mitään UG:tä ei ole olemassa freak "skene"
- Registered: 14.11.2006
- Posts: 103,872
- Website
Re: Sackarin pöytälaatikkonovellit
Offline
#64 24.10.2025 15:37
#65 Today 11:18
Re: Sackarin pöytälaatikkonovellit
Jokainen Tampereen Keskustorin joulumyyjäisten osallistuja oli huomannut, että kehonrakentaja ja kuntosaliyrittäjä Jari “Bull” Mentula oli jouluihminen. Bull tutustui eri kojujen valikoimaan jouluihmisen antaumuksella. Hänen isossa kourassaan roikkui läpinäkyvä muovipussi, joka oli täynnä karvasmantelilla maustettuja kaneliässiä ja amaretti-keksejä. Hän silmäili teräksiselle tarjoiluvadille asetettuja kuusenkerkkäsiirapilla makeutettuja karamelleja ja siirtyi viereiselle kojulle maistamaan tämän joulun hittiä, tyrnistä ja mahlasta tehtyä glögiä. Hän arveli saavansa siitä välipäivien pitkiin iltoihin oivallisen höyryävän juotavan, jonka kanssa kelpaisi syödä kanasuikaleita.
Bull oli joulutoreja ahkerasti koluten onnistunut haalimaan itselleen kaikki lahjat ja herkut, ja aina kun siihen oli tilaisuus, hän oli suosinut pienten pirkanmaalaisyrittäjien käsityötä. Kotiin päästyään hänessä alkoi kasvaa malttamattomuus, sillä jouluaatto lähestyi. Bullille tämä elämänvaihe oli uusi, ja hän tiesi, että huomenna talo tuli täyteen kuplivaa puheensorinaa. Kaikki olisi hetken aikaa kuin ennen, mutta ei kuitenkaan koskaan pysyvästi samalla tavalla.
Odottamisen epävarmuudessa Bull löysi itsensä avaamasta sohvapöydälle jätettyä valokuva-albumia. Hänellä oli tapana vuoden päätteeksi valita muutama kuva ja teettää niistä paperiset versiot, jotka hän liimasi mustaan, kultaisilla kohokirjaimilla -ja merkeillä koristeltuun kansioon. Tällaisen jokavuotisen tavan hän oli oppinut kuntokeskus Bull Gymin naapurikorttelissa sijaitsevan Rajala Pro Shop -myymälän päälliköltä.
Yhtä kuvaa Bull huomasi katsovansa pitkään. Alkusyksystä hänellä oli ollut massakausi. Bull oli halunnut ikuistaa sen päätteeksi tilanteen, jossa hän oli tekemässä kyykkymaksimia. Kuvaa katsoessaan hänelle heräsi ajatus, että 49-vuotiaana kiireisenä vuoroviikkoisänä ja avioerosta toipuvana nykyisenä poikamiehenä hänellä oli yhä rahkeita asettaa tankoon varsin kunnioitettava määrä rautaa.
Salilla huhkivan Bullin irvistyksestä näkyi vuosien tuoma kokemus. Kasvojen mikrolihakset antoivat ymmärtää, että kipu tuotti nautintoa. Lohduttoman kokoisten painolevyjen väsyttämä tanko selässään ylös kohoava voimailija oli kuin roudan alta esiin nostettu epämuodostunut juures. Kamera oli pysäyttänyt hetken, jossa kaikkien raajojen, alaselän, kylkien ja vatsanseudun lihakset olivat samaan aikaan supistuneet ja aiheuttaneet paineen joka sai verisuonet laajenemaan ja sykkimään hiuksettoman päälaen pinnassa kuin etsien ulospääsyä. Näytti siltä kuin kuvauslaitteen valkotasapainoa etsivään mittariin olisi tullut virhe, ja miehen hartioiden välissä sojottava möykky punoitti kuin se olisi vastikään tulehtunut.
Bullille tämä punoitus toi mieleen joulun. Häntä huvitti ajatus, että hän voisi kenties ensi jouluna liimata hahmon päähän pienen tonttulakin ja teettää siitä joulukortin. Hyvää joulua motherfuckers. Bull tiesi, että tuon kokoisen raudan nostaminen ei onnistunut tässä kaupungissa keneltäkään muulta. Ja kuitenkin suoritus ei ollut mitään sen rinnalla, mitä kohta oli tiedossa. Tuleva jouluaatto oli vaativuudessaan Bullin vuoden suurin ponnistus. Se oli kilpailu, jonka tuomareina toimivat hänen perheenjäsenensä. Hän suhtautui joulun valmisteluun kuin kisadieettiin. Kaikki vaivannäkö huipentui aattoon. Kukaan pihatietä ajanut ei voinut olla vaikuttumatta jouluvalojen loisteesta. Kukaan joulupöytään istunut ei saanut jäädä nälkäiseksi.
Piti isännöidä, piti varmistaa että kaikki viihtyivät. Riitoja ei missään nimessä haluttu eikä niiden alkamisesta saanut näkyä edes merkkejä. Oli myös tärkeää jättää tilaa rennolle ja spontaanille yhdessäololle. Miten Bull jaksaisi henkisesti tämän kaiken? Miten hän olisi musertumatta painon alle, kun aatto oli ohi ja vieraat lähtisivät kotiin? Bullia huolestutti ja hän tuijotti edelleen kuvaa. Hän mietti, miten kuvassa näkyvä mies jaksoi nostaa niin paljon rautaa? Bull mietti ja mietti. Viimein Bull tiesi, mitä hänen piti tehdä. Hän meni keittiöön, työnsi jääkaappia eteenpäin, kurotti sen taakse kätkettyyn säilytystilaan ja otti sieltä esiin tarvittavat välineet. Tänä jouluna Bullin täytyi piikittää.
You know, if it was a regular salad I wouldn't have said anything. But you had to have the BIG SALAD.
Offline